Pasi Matilainen - Maltillinen libertaari

Julkisella sektorilla on paljon ylimääräistä, mikä ei sinne kuulu. Tämä johtuu osin siitä loputtomasta kierteestä, jossa julkinen sektori yrittää oikeuttaa olemassaolonsa haalimalla piiriinsä aina vain uusia asioita ja viemällä byrokratian yhä uusiin ulottuvuuksiin. Julkista sektoria on karsittava kovalla kädellä ja siitä säästyvä raha on palautettava veronmaksajille, joille se kuuluukin.

Ideaalisesti julkiselle sektorille eli yhteiskunnalle kuuluisi hoidettavaksi vain neljä asiaa, loput järjestyisivät markkinoiden kautta. Nämä asiat ovat:

• Poliisi- ja maanpuolustustoimi - Eli ihmisten ja omaisuuden suojaaminen.
• Oikeuslaitos - Laki ja järjestys, sopimusten suojaaminen ja rikollisten rankaiseminen.
• Peruskoulutus - Yhteiskunnan tehtäväksi jäisi koulutuksen kustantaminen, ei koulutuspalvelujen tuottaminen.
• Perustulo - ks. yltä.

Tuollaiseen malliin pääseminen on tietysti varsin pitkän aikajänteen asia. Emme luonnollisesti kerralla voi lakkauttaa kaikkea mikä ei edellämainittuihin raameihin mahdu. Emme voi jättää nykyjärjestelmän varassa eläviä tyhjän päälle. Mutta muutos tulisi aloittaa pikkuhiljaa, ja hyviä aloituspaikkoja ovat mm. terveydenhuollon yksityistäminen ja julkisen kulttuuritoimen lakkauttaminen.

Kirjoitin yllä, että julkisen sektorin karsimisen voisi aloittaa terveydenhuollon yksityistämisestä ja julkisen kulttuuritoimen lakkauttamisesta. Kerron niistä lisää tällä sivulla, mutta otetaan ensiksi hieman taustaa.

Se mitä nähdään ja se mitä ei nähdä

Ranskalaisen taloustieteilijän Frédéric Bastiatin (1801-1850) kuuluisin essee oli otsikoltaan Se mitä nähdään ja se mitä ei nähdä (Ce qu’on voit et ce qu’on ne voit pas). Siinä hän esitti nk. rikotun ikkunan ongelman, joka menee pääpiirteittäin näin:

Tarinassa pikkupoika rikkoo kaupanpitäjän ikkunan. Kaikki tuntevat myötätuntoa kaupanpitäjää kohtaan, mutta keksivät pian, että lasittaja saa tästä lisää työtä. Lasittaja puolestaan ostaa rahoillaan leipää, leipuri villapaitoja ja niin edelleen, joten ikkunan rikkominen näyttää vilkastuttavan yhteisön talouselämää.

Tällöin ihmiset kuitenkin unohtavat vaihtoehtoiskustannukset eli piilokulut ja menetetyt mahdollisuudet, jotka syntyivät, kun rahaa piti käyttää ikkunaan. Jos kaupanpitäjä ei olisi käyttänyt rahojaan ikkunan ostamiseen, hän olisi ostanut leipää, joten leipuri olisi joka tapauksessa saanut villapaitansa. Nyt kaupanpitäjällä on ehjä ikkuna, mutta sehän hänellä olisi muutenkin, jos ikkuna ei ensinkään olisi särkynyt, ja lisäksi hänellä olisi ranskanleipä – ja kenties villapaitakin.

Tarina pyrkii osoittamaan, että kokonaiselintaso ei nouse, jos osa siitä tuhotaan. Poika ei lisännyt kaupungin kokonaiselintasoa vaan vähensi sitä yhden ikkunan hinnalla.

Kun valtio verottaa kansalaisia, se vie osan näiden tuloista ja käyttää ne muihin asioihin, kuin mihin kansalaiset itse olisivat ne käyttäneet. Tavallaan valtio tuhoaa osan kansalaistensa elintasosta ja antaa tilalle jotain aivan muuta. Tietenkin kansalaiset itsekin hankkisivat esimerkiksi terveydenhuoltoa, ellei valtio sitä tarjoaisi, mutta itse sen hankkiessaan he voisivat päättää mistä sen hankkivat ja kuinka paljon he sitä haluavat. Kun valtio tuottaa terveydenhuollon, sitä on tarjolla kaikille yhtä paljon ja valtio määrää ajan ja paikan, jossa sitä tarjotaan. Nykytilanteessa kansalaiset ovat valinnanvapauden verran köyhempiä ja joutuvat jonottamaan ylettömän pitkiä aikoja yksinkertaisissakin käynneissä.

Bastiatin koko esseen voi lukea englanniksi täältä. Se käsittelee asiaa myös sen monilta muilta kanteilta.

Terveydenhuollon yksityistäminen

Terveydenhuollon muuttaminen kerralla markkinaperustaiseksi olisi ehkä turhan iso paukku. Olisi ehkä hyvä aloittaa yksityistämällä terveydenhuoltopalvelujen tuotanto. Julkinen sektori voisi aluksi edelleen kustantaa terveydenhuollon, mutta kansalaiset voisivat itse valita mihin menevät hoitoon ja milloin.

Terveydenhuoltoa voisi sitten asteittain viedä enemmän markkinavetoiseksi niin, että lopulta julkinen sairausvakuutusmaksu poistuisi ja yksityinen sairausvakuutus tulisi jopa pakolliseksi, ja yhteiskunta kustantaisi enää niiden hoidon, jotka eivät syystä tai toisesta saa yksityistä sairausvakuutusta. (Jos yksityinen sairausvakuutus jätettäisiin vapaaehtoiseksi, en näe syytä kustantaa niiden hoitoa, jotka sitä eivät päätä ottaa.) Prosessin aikana nykyisin alikehittyneet sairausvakuutusmarkkinat epäilemättä kehittyisivät tarpeelliselle tasolle.

Julkisen kulttuuritoimen lakkauttaminen

Valtion ja kuntien tukema kulttuuri ja taide on melkoinen perversio jo sinänsä. Luulevatko päättäjät oikeasti olevansa kykeneviä päättämään koko kansan puolesta mikä on hyvää kulttuuria ja taidetta ja mikä ei? Kulttuuri on niin subjektiivinen asia, että erilaisia näkemyksiä siitä on varmasti yhtä monta kun kansalaisiakin. Verorahoja ei riitä kaikille kulttuurin ja taiteen muodoille, ja on väärin, että toisia (eli päättäjiä miellyttäviä) muotoja tuetaan avokätisesti, kun taas valtavirran ulkopuoliset muodot jäävät tyysin omilleen.

Räikein esimerkki on tietysti ooppera. Kansallisoopperaan menee verorahaa aivan liikaa, kun lipputuloilla toimintaa ei saada millään kannattavaksi. Periaatteen tulisi olla se, että jos Kansallisooppera ei pärjää omillaan, se joko tekee jotain väärin tai sitä ei kaivata tarpeeksi. Kummassakin tapauksessa verorahojen syytäminen tappioiden peittämiseksi on väärin.

Matalamman profiilin esimerkki, mutta varmasti useampaa koskettava, on erilaiset museot. Toiset saavat tukea ja toiset eivät. Harva haluaa mennä museoon, jossa on kalliit pääsyliput, kun toiseen museoon pääsee ilmaiseksi tai ainakin melkein ilmaiseksi. Millä oikeudella kulttuuriministeriössä tai kunnan kulttuurilautakunnassa sitten päätetään, että toinen museo on parempi kuin toinen, sitä tuetaan mutta toista ei? Ehkä kyseisen museon johdossa on päättäjien kavereita ja toisen ei.

Kulttuuri kuulukoon kansalaisille ja yrityksille. Julkinen sektori pitäköön siitä näppinsä erossa. Se on tasapuolisinta ja oikein. Lisäksi kun tähän yhdistetään perustulo, taiteilijoillakin on aina leipä pöydässä, eikä ansiotyötä olisi pakko tehdä, vaan voisi keskittyä kulttuuriin.